Trauma-Informed Logotherapy and Logos-Informed Trauma Therapy

Jukka Packalen is a logotherapist graduated from Viktor Frankl Institute Australia / Life Change Therapies, a Certified Trauma Support Specialist (Trauma Institute International) and a trauma survivor

Psychological trauma and logotherapy have an innate connection. For what is Man’s Search For Meaning, if not a study in extremely traumatic circumstances and resilience? Currently, there is a paradigm shift occurring in trauma research and treatment that sheds new light on this connection, and logotherapy and trauma treatment can be seen as aligning in a whole new way.

The first wave of systematic trauma studies came in the 1980’s with the recognition of PTSD in DSM-III. According to Forward-Facing Trauma Therapy author Dr J. Eric Gentry, the dominant treatment modality was ”Implosion Therapy,” which drew heavily on the concepts of flooding of traumatic memories and catharsis. The therapy process of actively reliving trauma was extremely stressful and dropout rates in therapy were huge, even though the therapy was effective for those who could tolerate it. Soon new knowledge started to accumulate since the treatment of Iraq war veterans in the 90’s and a better understanding of how brain structures and dynamics are affected by trauma, marked by Joseph LeDoux’s study The Emotional Brain. As a result, treatments have become more compassionate and better tolerated by patients. The focus in trauma therapy has, however, still been in dealing with big traumatising life events in the past and in the psychological symptoms of trauma.

New Approach to Understanding Trauma

Viktor Frankl was not concerned only with symptomatics of mental disorders. He was equally, if not even more interested in the aetiology of disorders, as presented in his highly original work, On The Theory And Treatment of Mental Disorders. I’d like to think that Dr Frankl would be pleased to see the most recent paradigm shift in trauma treatment. The focus is now mostly on what it is that keeps trauma survivors from living a life aligned with their values. The approach is salutogenic and holistic, as opposed to the old pathogenic approach. This resonates well with logotherapists focusing on that which is healthy, the noös, and not that which is broken.

It is now understood that trauma is not necessarily brought on by a big life-altering event, such as an accident, rape or war. Trauma can also accumulate with time, when living under constant stress. The landmark studies of Adverse Childhood Effects (ACE) have revealed that childhood adversities affect the health decades later. We trauma survivors who come from poor and unstable families are more vulnerable to stress in later life and can develop even more debilitating symptoms than those with PTSD. These symptoms are now recognised by the advent of Complex Posttraumatic Stress Disorder in ICD-11. The diagnosis is already recognized by Healthdirect Australia (HDA), the United States Department of Veterans Affairs (VA), and the National Health Service (NHS).

The psychology of complex traumatisation is bewildering, and the hallmark symptoms of dissociation, emotional dysregulation, somatisation and relationship problems make complex trauma a condition difficult to recognise and treat. However, current research on the aetiology of the symptoms sheds some much needed light on understanding what is going on in these extreme trauma-related, altered states of consciousness. Perhaps the most important recent work in understanding trauma has been conducted by Dr Stephen Porges, a pioneer in the new field of psychobiology. His work on the autonomic nervous system (ANS), the polyvagal theory, is groundbreaking and trauma is now best understood as something that occurs in the ANS as a response to real or perceived threat.

The Polyvagal Theory — A Breakthrough Study in Biopsychology

Before polyvagal theory, our nervous system was pictured as a two-part antagonistic system, with more activation signaling less calming and more calming signaling less activation. The polyvagal theory identifies a third type of nervous system response, the social engagement system which helps us build relationships and enables us to self-transcend. These three modes of the nervous system are triggered by the unconscious process of neuroception; the body’s threat and safety detection system. The first, and evolutionally most recently developed response to perceived threat is to search for safety in other people. If we see a friendly and relaxed face, our ventral vagal nervous complex activates and we calm down. If we fail to find safety, our nervous system attunes for the fight or flight response in the sympathetic nervous system, and we are physiologically prepared for direct action of fleeing or fighting. In this mode, executive functions in the central nervous system are to a high degree disabled and we act instinctively, not rationally. Logotherapist Elisabeth Lukas, with a clinical expertise spanning decades, attests to this when describing one form of severe stress, panic attacks. In Meaning-Centered Psychotherapy she writes that people fleeing from a burning movie theatre are not psychopaths; their bodies simply assume command and do what is needed for the survival of the organism.

If the danger perceived is so severe that no fighting or fleeing is seen as possible, the nervous system activated is the dorsal vagal complex and the resulting behavior is shutting down, feigning death. It is this state that explains the hallmark symptom of trauma, dissociation. Dissociation is a state of disembodiment, of non-existing, of losing contact to oneself and the surroundings. Of course, these responses to perceived danger appear on a continuum: a fight reaction does not always, luckily, entail physical violence. In everyday life it is probably mostly manifested as excessive sarcasm and selfishness. Also, dissociation is not always total. With time it may, however, become a mode of one’s being-in-the-world, a down-tuned, hypoaroused state of lifeless expression and depressive demeanour.

These ANS states are our normal and predictable behaviours under severe stress and the more we are subject to stress, the more readily the nervous system reacts to even normal, everyday stressors in life and the more they start to become modes of being-in-the-world. I know this from my own personal experience. Even when writing this article, I can feel my body going into a fight and flight response. I have to take breaks every few minutes to regulate the stress response. The process of becoming self-aware of these nervous system stress responses is called interoception and the process of engaging the calming ventral vagal nervous complex by relaxing exercises is called self-regulation. Drs Robert Rhoton, Thomas Aubrey and J. Eric Gentry of Arizona Trauma Institute recommend in Transformative Care: A Trauma-Focused Approach To Caregiving that trauma survivors scan their body for stress responses up to 200 times a day and activate a relaxation response when needed. I subscribe to this advice. It is something that I have to do constantly because my body is so attuned to trauma because of a life-long history with severe stress.

A New Understanding of Trauma and Logotherapy

I’d like to think that Viktor Frankl, a neurologist, would be positively excited by these developments in trauma research. They show that trauma is a somatogenic response to prolonged or overwhelming stress that has complex pheno-psychological manifestations. Viktor Frankl was well aware of how the ANS interacts with psychological “neurotic patterns”. Several of these are described in his book on mental disorders. He also suggests that if a condition is somatogenic and pheno-psychological, a two-pronged approach for treatment is needed: the somatogenic issue needs to be dealt with and the person behind the symptoms, the noetic in man, needs to be nourished.

This aligns precisely with how Dr Gentry presents his forward-facing trauma treatment approach, and it comes as no surprise that he refers to Viktor Frankl several times in his approach. He uses the metaphor that the space of free will between a stimulus and response collapses when the body goes in survival mode. To expand the space of free will, we need to become self-aware of stress responses and self-regulate. Forward-Facing Trauma Treatment focuses on freeing us up to live a life aligned with our values. Dr Gentry calls this intentional living. We logotherapists would call it noödynamics, living in the healthy tension between what is and what ought to be. My logotherapy teacher, Dr Paul McQuillan of Viktor Frankl Institute Australia, seems to confirm this: he says in an interview I recently conducted with him, that even people with most severe mental disorders can benefit from logotherapy, as long as they are stable. Being stable means in polyvagal terms being in the ventral vagal response state.

I would go as far as suggesting that stress can be altogether — whether toxic, traumatic or just temporarily overwhelming and hijacking the body — something that creates barriers for logotherapeutic encounters. Since everyone of us, stressed or not, has a will to meaning, an innate need to self-transcend, the question becomes how to remove this barrier from working with the noetic in a client. Or indeed when working with ourselves. The paradox is that to access the noetic tension, the body needs to be in a regulated state, a homeostasis.

The first step in helping others regulate, is to be regulated oneself. As social animals, we neurocept signs of dysregulation in others and match the dysregulated state. Hence, if we want to promote self-regulation, we need to be regulated ourselves. Learning interoception and self-regulation is a deeply personal journey, where ancient wisdom of the body, bodyfulness if you will, gives us guideposts to how to do it. The practices of mindfulness, meditation, yoga and qigong are wonderful ways to practise self-awareness and self-regulation. However, they all rely on patient and deliberate practice and are therefore not necessarily something that can be done throughout a busy stressful day. Luckily, there are also ways to trigger an acute relaxation response in the body with 1-2 minute exercises. These are also highly individual and what works for me, may not work for you. The basic exercise is to experiment with different ways of breathing. Diaphragmatic breathing, slowing down the breath and prolonging the outbreath are techniques that work for most, but there is also much more that one can do. Using myself as an example, simple stimulating of the nerve endings on the sides of my fingers brings a remarkable relaxation response that helps me cope with unconscious stress activations. Search for “Arizona Trauma Institute” in YouTube and you find 21 wonderful somatic exercises by Dr. Camea Peca that get you started in practicing these essential skills.

A 4S Model for Transcending Despite Trauma

So, to draw it all together: trauma is now understood as a phenomenon happening on the stress continuum and originated in the regulation patterns of the ANS. Prolonged or overwhelming stress can lead to a lowered threshold for stress reactions to be triggered. The body may start to act as if it has perceived threat, even when none is in fact present. The first stress response is to seek for security in others. This is evolutionally most recent and the most advanced of the responses, and typical for primates. The second trauma response is fight or flight. The most archaic stress response is the freeze response, feigning death, typical for lizards. Fight, flight and freeze all deny access to the noetic dimension in man. Logotherapy is therefore not as efficient as it can be, unless the nervous system is in the calm ventral vagal state. It is true, that one can with sheer defiant power of the spirit work with the noös, even when extremely agitated. But this is enormously taxing to the body and a much more gentle and advisable way is therefore inducing a relaxation response, before working with existential questions. It is not an accident that many logotherapeutic interventions include autogenic relaxation exercises.

We are holistic beings, and all dimensions work seamlessly together for our well-being. As Dr Frankl himself notes:

[…] there are no pure somatogenic, psychogenic or neurogenic neuroses, but rather only mixed cases—cases in which a somatogenic, psychogenic, or noogenic aspect pushes into the foreground of the theoretical or therapeutic field of vision.

The man is an indivisible holistic whole, and needs to be recognised and helped as one.

Working in a stress and trauma informed way in logotherapy, regardless of the setting where logotherapy is applied, would therefore be four S’s, that I would like to coin the 4S Model for Transcending Despite Trauma:

  1. Self-awareness or interoception; becoming conscious of stress reactions in the body,
  2. Self-regulation; inducing a relaxation response,
  3. Self-distancing; the noetic act of objectifying one’s circumstances and
  4. Self-transcendence; the noetic act of being intentionally directed to a valuable, meaningful  task or to lovingly encountering another person.

References:

Frankl, Viktor (2004) Man’s Search For Meaning. Penguin.

Frankl, Viktor (2004) On The Theory and Therapy of Mental Disorders. Routledge.

Gentry, J. Eric  (2019) Forward-Facing Trauma Therapy. Compassion Unlimited.

LeDoux, Joseph (1998) The Emotional Brain: The Mysterious Underpinnings of Emotional Life. Simon & Schuster.

Lukas, Elisabeth & Schönfeld, Heidi (2019)  Meaning-Centred Psychotherapy: Viktor Frankl’s Logotherapy in Theory and Practice. Elisabeth-Lukas-Archiv.

Porges, Stephen (2017) The Pocket Guide to the Polyvagal Theory. The Transformative Power of Feeling Safe. Norton.

Rhoton, Robert. & Aubrey, Thomas. & Gentry, J. Eric  (2018) Transformative care: A trauma-focused approach to caregiving. Arizona Trauma Institute.

Links:

Life Change TherapiesOnline Advanced Course in Meaning Centred Therapy (Logotherapy)

Sisäiselle kriitikolle turpiin

Yksi saamistani viime aikojen oivalluksista on, että traumatisoitumiselle on ominaista kielteisten kokemusten toistuvuus, tavalla tai toisella niin, että traumatisoitunut itse tulee ruokkineeksi niitä. Olen sen tiennyt, mutta nyt se kolahti tajuntaan lopullisesti ahaa-elämyksenä. Esimerkiksi traumareaktiot ovat noidankehiä: pelkoreaktiosta hätkähtää niin, että alkaa pelätä pelkoa, joka puolestaan tekee seuraavasta pelkoreaktiosta vielä tuskaisemman ja niin matka jatkuu ja foobisuus kasvaa ja yleistyy.

On itsestä kiinni, pistääkö pelon rattaisiin kepin ja pysäyttää sen. On siis oltava valmis kohtaamaan pelko, joka on voinut kasvaa massiiviseksi Goljatiksi, jonka äärellä on avuton ja pieni olo. Se on aitoa epämukavuusalueelle menemistä.

Yksi Goljatin ilmentymä minussa on sisäinen kriitikkoni, josta on kasvanut täysin kohtuuton. Olen moikannut sitä terapiassa jo vuosia sitten todeten, että kyllä, olen tavattoman kriittinen kaikkea tekemääni ja tuntemaani kohtaan, mutta sitten olen naurahtanut asian pois päiväjärjestyksestä. Näin vain on, sen kanssa on elettävä.

Nyt on tullut mitta täyteen. On kerättävä henkinen uhmavoima, etäännyttävä pelosta ja jyrähdettävä kriitikolle jyrkkä ei. En enää kykene tekemään mitään merkitsevää ilman hirveätä etukäteispohdintaa ja järkyttävää jälkipyykkiä. Näin on ollut jo pitkään, mutta nyt se alkaa lamaannuttaa olemista. Aika kuluu hyperreflektoidessa itseään ja tekemisiään ja ottaen pienimpiäkin askeleita eteenpäin empien enemmän kuin koskaan.

Ensin pitää tietenkin tulla tietoiseksi ongelmasta, mutta se yksin ei riitä: tämä asia tuli järjellä ymmärreryksi jo vuosia sitten. Tärkein vaihe on päätös katkaista kierre. Ihan kuten vaikka juopottelun kanssa. Korkki kiinni ensin ja sitten mietitään, miten se pysyy kiinni, koska kännissä ei viisaita valintoja tehdä, kuten ei myöskään pelkopäissään.

Pelon kierteen katkaisemisen yksinkertaisin ja kenties perustavin konsti on kohdata se, mitä pelkää ja huomata, että siitä selviää. On oltava läsnä itsessä ja ymmärrettävä mitä on tapahtumassa ja uskallettava antaa elämän tapahtua, yrittämättä kontrolloida sitä tai muiden reaktioita epätoivoisesti. Aloitan vaikka siitä, että en oikolue tätä tekstiä kuin kerran. Normaalisti lukisin 4-5 kertaa. Tuskin maltan odottaa, miten järkyttäviä seurauksia tällä on; on tärkeää osata nauraa liioitelluksi kasvaneelle pelolle ja epävarmuudelle. Viktor Frankl opetti, että huumori ja pelko eivät ole yhteensopivia: sitä mille osaa nauraa, ei voi pelätä. 

Sanon nyt jyrkästi EI itseni jatkuvalle arvioinnille ja hylätyksitulemisen pelolle, henkisen uhmavoimani avulla. 

 

Kaksoiselämää

Komplisoitunut trauma on krooninen ongelma. Hyväksyn sen vihdoin ja ehdoitta. Tämän tosiasian nielemiseen meni minulta 11 vuotta. Mutta olen nyt valmis sanomaan ääneen, etten tule koskaan pääsemään siitä, että kehossani syttyy melkein koomisen herkästi suhteeton ahdistus, että tunteeni ovat kohtuuttoman intensiivisiä ja että joudun joka ikinen päivä taistelemaan niiden kanssa. On myös väistämätöntä, että tämä masentaa. Ei vain neurobiologisesti väistämätöntä, vaan inhimillisesti katsoen järkeenkäypää, perusinhimillistä.

Mutta elämässä on kärsimyksen ohella aina toinenkin, valoisampi puoli ja sen näkemiseen minua on ohjannut Viktor Franklin logoterapeuttinen ajattelu. Frankl kiinnitti huomionsa ihmisen kykyihin ylittää kaikki determinaattinsa — niin geneettiset, fyysiset ja psyykkiset kuin sosiaalisestkin — ja näin valaista pimeimmänkin kärsimyksen maisemaa.

Mahdollisuus ylittää ne ei tarkoita, että ihmisestä tulisi kaikkivoipa ja elämä muuttuisi helpoksi. Kärsimys ei elämästä häviä — ei kipu, syyllisyys, eikä kuolema. Logoterapia on elämän suhteen inhorealistinen. Valon näkemisen mahdollisuus on siinä, että Franklin kuvaamat inhimilliset kyvyt tekevät ihmisestä juuri riittävän vahvan kestämään kaiken mitä elämä hänen tielleen heittää, menettämättä tahtoaan elää ja vieläpä tahtoen elää niin väkevästi kuin voi. Näitä ihmisen korkea-asteisia henkisiä kykyjä ovat ihmisen uhmavoima, kyky itse-etääntymiseen ja itsen transsendenssiin, eli aidosti arvokkaaseen suuntaamiseen. Mikä parasta, nämä kyvyt kehittyvät, kun niitä vain käyttää. Olen oppinut muistamaan sen joka päivä.

Jossakin nettiartikkelissa todettiin pejoratiivisesti, että logoterapia on sekulääriä uskontoa. Hyvä! Se sopii minulle, koska ateistina tarvitsen jotakin, johon uskoa. Jos voin uskoa itseeni, niin olen aika vahvoilla silloinkin kun elämä koettelee. Ja se koettelee. Tänään, tässä ja nyt.

Logoterapeuttisen ajattelun kautta olen oppinut näkemään elämäni molemmat puolet: toisaalta kärsimyksen realistisesti — sellaisena kokemuksellisena ja psykofyysisenä realiteettina kuin se on — ja toisaalta mahdollisuuteni henkiseen kasvuun tuosta kärsimyksestä huolimatta, silloin kun emootioiden syvistä vesistä pääsee pinnalle taas hetkeksi hengittämään. Henkisestä kasvusta ei kukaan palkitse, mutta pimeimpinä hetkinä se palkitsee itsessään pitämällä toivon kipinää yllä.

 

Kun viikatemies kolkuttelee ovella, jatkuvasti

Kirjoittelin eilen kokeeksi ahdistuskohtauksen aikana blogia. Tavoitteena oli tarkastella ilmiötä sen sisältä käsin samalla helpottaen oireita. Olen yllättynyt siitä, miten tervejärkisen oloista tekstiä voi tuottaa vaikka päässä vain suhisee tunnekuohusta.

Olen samassa tilanteessa juuri nyt. Mitätön asia on jälleen saattanut kehoni hälytystilaan. Mutta pystyn samaan aikaan jotenkuten ajattelemaan ja toimimaan. Tämä on vaivalla saavutettu asia. Terapeuttini kutsuu sitä kaksoistietoisuudeksi: kyky olla tietoinen ja rationaalinen voimakkaasta tunnekuohusta huolimatta.

Olemme varmaan kaikki eri asteisesti kyvykkäitä kaksoistietoisuuteen, mutta se on ainakin varma, että 40 vuotta elämästäni en kyennyt siihen lainkaan. Tunteet veivät mukanaan ja sillä siisti. Nyt, 11 vuotta myöhemmin voin kirjoittaa ja olla ahdistunut samaan aikaan. Se on huomattavasti parempi tila kuin vain reaktiivisesti toimiminen ahdistuksen (tai masennuksen) ajamana. Puhdas tunne voi johtaa äärimmäisiin tekoihin tai vain yksinkertaisesti syvästi ongelmalliseen elämään.

Kirjoittamisessa oli eilen myös lisäbonus: se sai minut reflektoimaan niinkin paljon tilannettani, että tavoitin erään ahdistukseni ydinkokemuksen, jota olen vältellyt. Se on tuttu teema, mutta olen sitkeästi uskotellut itselleni, että olen päässyt sen yli: kuolemanpelko. Pienetkin vastoinkäymiset ikään kuin mitätöivät kokonaan olemiseni ja olen kohdakkain viikatemiehen kanssa.

Nyt siis tiedän, minkä asian kanssa pitää taas ottaa vaan lusikka käteen ja luoda siihen suhde. Se on vaikeissa tunteissa inhottavinta — ne pitää kohdata. Lopulta sitä ei jaksaisi, mutta tunteita ei voi vain jättää taakseen. Ne ovat kompleksisessa traumassa tai miksi tätä nyt haluaa kutsua, emotionaalisessa epävakaudessa, kovakoodatusti läsnä elämässä. 

Haaste on luoda niihin suhde, jonka ansiosta voi elellä jonkinlaista elämää niistä huolimatta. Se vaatii uskallusta, kärsivällisyyttä ja tahtoa. Onneksi ihmisellä on kyky olla uskalias ja ylittää itsensä. Palkinnoksi saa sitten täyttymyksen tunteita kun on hetken osa maailmaa ja se on koko tämän rimpuilun pointti: että voisi kokea olevansa jotenkin mukana elämänmenossa. Ihminen on olemuksellisesti itsestään ulos suuntautunut olio, joka tarvitsee kontaktin maailmaan, tai elämä menettää merkityksensä.

Tilanne päällä!

Kaoottinen tunne-elämäni on aaltoillut mielenkiintoisella dynamiikalla viimeiset pari kuukautta. Olen emotionaalisesti vereslihalla, eli ihmiskontaktit ahdistavat ja / tai masentavat usein ilman mitään mittaa ja määrää. Sen lisäksi tuo myöhäinen ilta lähes joka vuorokausi mukanaan uskomattoman vaikean ahdistuskohtauksen. Niin myös tänään, eli juuri nyt.

Koska olen päättänyt elää arvokkaasti tästä painajaismaisesta rististäni huolimatta, yritän käyttää tilaisuuden hyväksi ja antaa muille mahdollisuuden oppia tästä emotionaalisesta kaaoksesta. Jotakin hyvää on seurattava siitä, että tieto leviää. Samalla tietysti etäännyn ahdistuksesta kun sanoitan sitä ja orientoidun arvokkaaseen. Itse-etääntymistä ja itsen transsendenssia, logoterapian kielellä.

Tämä iltainen ahdistus on tavattoman fyysinen luonteeltaan: tuntuu kuin sydän laukkaisi niin villisti, että sydänkohtaus on väistämätön. Mutta kun mittaan pulssini, se on normaali. Verenpaine on kylläkin taivaissa. Yritän hengitellä ja aktivoida aistejani, mutta se on vaikeata. Äänet tuottavat kipua ja iho on tunnoton. Kuolema on voimakkaasti läsnä ajatuksissa. Kuolema tulee muodossa tai toisessa tai minulle käy jollakin muulla tavalla hyvin huonosti.

Ajattelu on vaikeaa. Oli vaikeaa aloittaa tämän blogin kirjoittaminen. Järki seisoo. Normaalisti ajatukseni soljuu vaivatta ja kirjoitan ilman mitään ponnistuksia pelkällä päätöksellä kirjoittaa. Nyt ajatusten muodostaminen on puhdasta tervan juomista.

Teen paljon virheitä kirjoittaessani ja haluaisin tarkistaa tekstin kirjoitusasun, mutta en pysty siihen. Se on liian iso ponnistus.

Ulkoisesti olen ällistyttävän rauhallinen. Lenkille lähtenyt vaimoni oli silmin nähden yllättynyt kun kerroin, että nyt on aika vaikea ahdistuskohtaus. En haluaisi tuottaa hänelle huolta, mutta tätä ei voi pitää sisälläänkään. Tämä on pakko jotenkin ulkoistaa, minun on pakko olla johonkuhun jotenkin yhteydessä.

Olen menettänyt miltei kokonaan sosiaalisen verkostoni viimeisen 11 vuoden aikana. Se pelottaa.

Triggeröitymiselle pitäisi löytää syy; se on avain näiden tilojen hallintaan. Tätä syytä olen nyt parin kuukauden ajan hakenut, ilman tulosta. Aiemminkin olen kärsinyt tästä iltaisesta henkilökohtaisesta helvetistä, mutta en näin systemaattisesti.

Onko tämä vain tietoisuutta siitä, että valvon yksin monta tuntia ennen kuin uni tulee? Onko tämä vain ennakointia sille, että herää taas huomenna yhteen päivään, johon ei liity ensimmäistäkään ihmiskontaktia?

Vaikea sanoa. Mutta tiedän, että herään aamulla levollisena ja vain hieman masentuneena. Sitten tartun taas filosofian opiskelusta kiinni ja elelen pientä elämääni, kunnes sen katkaisee triggeri. Jos viime viikkoja on uskominen, se tapahtuu viimeistään noin 24 tunnin kuluttua.

En ole löytänyt keinoa tämän ahdistuksen poistamiseen. Tuntuu siltä, että se on kropassani ja täysin tahtoni ulkopuolella. Viktor Franklin mukaan ihmisen on omaksuttava uhmavoimansa avulla arvokas asennoituminen kärsimykseen, jota ei voi välttää. Toivon, että tämä ääneen ruikuttaminen konstituoi arvokkaan asenteen. Käyttäisin hymiötä, ellen olisi luvannut itselleni, että en käytä niitä muuten kuin henkilökohtaisissa viesteissä, koska kielemme rapautuu netin takia joka tapauksessa kovaa vauhtia, myös ilman minun panostani.

Kirjoittaminen on auttanut hieman ahdistusta. Ehkä alan kirjoittaa huonosti ajateltuja blogeja joka ilta. Hymiö.

 

Katse eteenpäin

Masennuksesta kirjoitetaan runollisin sanankääntein. Minäkin, viimeksi vain muutama viikko sitten. Se ei ole yllättävää, koska masennusta on mahdotonta sanoittaa. Masennus ei ole esine, jota voi tarkastella ja sitten kuvata yksiselitteisesti. Sillä ei ole korkeutta, leveyttä, syvyyttä, väriä tai edes tekstuuria. Se vain on. Vaikea musiikkiakin on kuvata vain nuottien kestoina, korkeuksina ja harmonioina latistamatta pois siitä musiikin varsinaisen sisällön, musiikin kokemuksen. Masennus on hyvin vaikeasti kommunikoitavaa musiikkia. Jatka artikkeliin Katse eteenpäin

Oikeudesta erakoitua

Olen löytänyt elämääni jotakin, jota ei minulta saa pois: uskon arvoihin — hyvään, totuuteen, kauneuteen ja rakkauteen. Mutta kun olen ihmisten kanssa tekemisissä, niin uskoani koetellaan aina ja kovaa. Ihminen on harvoin toiselle hyvä tai totuudellinen ja hänen käytöksensä on vielä harvemmin kaunista ja rakkaudellista. Tämä koskee myös ihmisiä, jotka jakavat arvoni. Se on kaikkein vaikeinta.

Voin sanoa, että poikkeuksetta koko elämäni ajan, oltuani instituutioiden kanssa tekemisissä, olen joutunut kokemaan syvää pahaa oloa. Niinpä joudun miettimään, millaista on elämä vain sellaisin ihmiskontaktein, jotka kantavat eivätkä riko, ja millaista on elämä instituutioiden ulkopuolella. Jatka artikkeliin Oikeudesta erakoitua

Kirjallisuusterapiaa

Joillakin kirjoilla on niin voimallinen sanoma, että ne muuttavat miljoonien ihmisten elämän. Yksi niistä on Viktor Franklin Man’s Search for Meaning, joka on käännetty Suomeksi nimellä Ihmisyyden rajalla. En ole lukenut suomennosta, mutta sen pitäisi löytyä helposti esim. kirjastosta. Ruotsinkielinen versio Livet måste ha mening, on erinomainen käännös viime vuodelta (Natur & kultur). Kirjan alkukieli on saksa. Englanninkielisen version saa myös e-kirjana.

Minua kirja on auttanut elämään psyykkisistä oireista huolimatta tarkoituksellista ja siedettävää elämää. Se onkin kirjan pääviesti: kaikessa on mahdollisuus tarkoituksellisuuteen – niin kurjaa tilannetta ei olekaan, etteikö ihminen voisi elää ja toimia arvokkaasti.

Mikä kirja on auttanut sinua?

 

 

Kireäksi viritetty

Kummallinen asia, tämä perusvirittyneisyys maailmassa olemiseen, joka jokaisella on omansa. Puhuttakoon siitä vaikkapa ihmisen luonteenpiirteenä. En tiedä, mistä se tulee tai mikä se edes on, mutta melko pysyvä se on, elämän läpi. Minä olen kireä. Olen sitten hurmiossa, masentunut, haltioitunut, ikävystynyt tai ”mindful”, olen aina kireä kuin viulun kieli. Diastolinen verenpaineeni huiteli sadan hujakoilla, terkkarin kauhuksi, jo langanlaihana naureskelevana lukiolaispoikana, jota kiinnosti vain kitaransoitto ja pari tyttöä. Jatka artikkeliin Kireäksi viritetty